18.7. - 21.7. Lontoossa Annin kanssa

Reissu Lontooseen sai alkunsa, kun Juho ja Joensuun opiskelukaverimme Anni olivat pitkään suunnitelleen tapaamista jossakin päin Eurooppaa. Anni, joka oli samanaikaisesti Au pairina Sveitsissä, oli ehdottanut Juholle että Lontoo voisi olla kiva paikka käydä. Varasimme siis lennot ja hostellit Annin vieraillessa Hildesheimissa.

Ennen reissuun lähtöä olin hieman epäröivä koko reissun osalta; olihan toiseksi viimeisen viikonlopun ”uhraaminen” ja neljän päivän reissaaminen pois Hildesheimin kaverien kanssa vietetystä ajasta. Onneksi kuitenkin lähdin matkaan…

Lensimme siis RyanAirin sini-valko-keltaisin siivin Bremenistä Lontoon Standstedin kentälle. Olimme Juhon kanssa perillä ennen puoltapäivää ja odottelimme Annin saapumista Milanosta, hän nimittäin teki samalla kertaa pidemmän keikan joka osana Lontoo oli. Standsted ei ole mikään ajanviettopaikka, parin tunnin kuluttaminen meinas jo viedä hermot, mutta hymyilevän Torniaisen tytön saapuminen passintarkastuksen (!) ja laukkujen etsimisen jälkeen aloitti Lontoon reissun oikein kivasti. Ostimme suoraan tiketit Lontoon keskustaan menevään bussiin (7,5€/suunta).

Tunnin köröttelyn jälkeen olimmekin Liverpool Streetin aseman lähellä, siis 7,2 miljoonaisen kaupungin keskustassa! Kuten aina ennenkin, pian perille päästyä ilmaantui jumalaton nälkä. Nytkin siis suuntasimme ensitöiksi etsimään ravintolaa. Ilmeisesti olimme aivan väärässä paikassa, kaupunginosa oli kyllä täynnä ravintoloita, mutta alle kahteenkymppiin ei listalta saanut kun juomapuolta. Sen sijaan verensokerin alhaisuudesta tuohtuneina ensimmäinen MacDonalds kelpasi hyvin (toinen kerta koko reissulla!). Pikaruuan nauttimisen jälkeen lähdimme etsimään hostellia; ensin päiväliput kolmelle päivälle lipputiskiltä ja etsiskelemään sopivaa Underground-linjaa. Netistä saadun informaation perusteella East Londonin U-linja menisi aivan hostellimme vierelle ja osittain sen perusteella valitsimme hostellin. Tietenkään siellä ei ollut mainintaa että linja on juuri nyt suljettu.

Lopulta hostellimme löytyi New Crossin kaupunginosasta, itä-Lontoosta. Koko asuinalue tuntui kovin omituiselta. Vanhoja ränsistymään päin olevia punatiilisiä rakennuksia tiheään ja asukeista noin 80% tummia. Oli siinä suomalaisena turistina aluksi orpo olo. Ulospäin hienolta näyttävä Backpackers Hostel New Cross Inn oli hostellimme nimi. Sanon suoraan: välttäkää! Huoneemme oli neljälle hengelle, jossa oli kaksi huteraa kerrossänkyä maksimissaan kuuden neliön kokoisessa huoneessa. Sotkuiset yhteiset tilat, paukkuvat ovet ja homeinen suihku. Läheiseen pubiinkaan ei tarvinnut paikalle mennä, koska musiikin kuuli suoraan huoneeseen. Miten ihanaa oli makuuasennosta kuunnella aitoa brittipoppia! No, palvelu oli sentään tosi hyvää!

Menimme vielä samana iltana (perjantai) keskustaan. Olihan meininkiä päästävä näkemään. Normi turistipaikat Piccadilly Circus, Westminster ja Big Ben nähtiin heti ensimmäisenä iltana – ja niitä Lontoolle tyypillisiä double-deckereitä sekä punaisia puhelinkoppeja. Pääsimmepä illan jatkuessa todistamaan myymälävarkaudenkin, mikä tapahtui aivan keskustan pikkumyymälässä. Tällä kertaa kiinni jäi jokin paikallinen juokale, jonka intialaista(?) taustaa olevat myyjät näpäkästi ohjasivat pihalle. Lisää tykytystä allekirjoittaneelle toi erään puiston keskellä ollut mies, jonka käteen yhtäkkiä lennähti aivan oikea kotka. Vei varmaan pari minuuttia, ennen kuin pulssi tasaantui. Sen verran jäi linnut häiritsemään Milanon reissulta. 

Lauantaina aamupalan jälkeen pääsimme double-deckerin kyydillä keskustaa. Suunnitelmissa oli käydä katsomassa Portobello Roadin kirpparimeininkiä. Sitähän siellä oli! monta kilometriä pitkä katu, joka oli täynnä eriteemalla ja tuotteilla varustettuja putiikkeja sekä telttoja, joista sai kaikenlaista antiikista äänilevyihin. Hintataso oli vaihteleva – lähellä Suomi-tasoa, mutta valikoima oli ihan mieletön. Kiva tapa viettää päivää tuliaisia katsellessa, mutta kukkarosta teki mieli pitää kiinni. Portobellon jälkeen menimme katsomaan toisenlaista kauppaa: Harrod’sin kuulua tavarataloa. Sieltä ei tarttunut kellekään mitään mukaan, oli aivan liian kallista ja turhan liian fiiniä. Shoppailusta tarpeeksi saaneina suuntasimme lähellä olevaan Hyde Parkiin, jossa oli mukavaa rentoutua – oikea paratiisi keskellä kaupunkia..

Lontoossa julkiset kulkuneuvot kulkevat tosi hyvin. Maanalainen (Underground) vie ja bussi menevät ristiin ympäri kaupunkia. Tosi hyvin kaupunkiin tutustuu pelkästään hyppäämällä jonkin bussin kyytiin. Kartta on hyvä olla ja kannattaa pistää muistiin mikä on oman kaupunginosan nimi tai bussilinjan numero. Koko päivän Undergroundilla ja busseilla kuljailtuamme olikin hyvä lähteä lepäilemään. Bussimatka The West Endin (jota kutsun keskustaksi) ja hostellimme välillä kestää noin 40 minuuttia. Lauantain alkuilta menikin funtsiessa minne tekee illalla. Naapuripubissa kuului olevan jokin bändi ja infosta sai hyvin vinkkejä bailupaikoista: Shoreditchin ja Hoxtonin alueilla on paljon paikkoja (kaikki homot menevät Sohoon). Niinpä suuntasimme Juhon kanssa kohti Shoreditchiä. Olimme perillä puolenyön aikoihin, jolloin porukkaa oli jo kovasti liikkeellä. Moniin baareihin oli pitkät jonot ja pubeihin ei tahtonut sisälle sopia. Valikoimakin on niin laajaa ja laidasta laitaan, että yksittäisen travellerin on pakko kysellä neuvoa. Meidänkin kohdalle sattui liian hieno paikka, täysi pubi jne.

Muistat varmaan mitä kirjoitin edellisen kappaleen alussa Lontoon julkisista. Nyt on aika perua osa puheesta. Mekin luulimme että kello kolme yöllä kaikki toimii kuten aikaisemmin. Bussipysäkkien aikatauluihin voi aina luottaa ja eikös 24h sekä läpi yön olevat aikataulut tarkoita, että linjat kulkevat myös yöllä. Väärin! Tämä saatiin kokea ihan konkreettisesti. Outonumeroiset bussit siinsivät lujaa ohitse eikä omaa kuulunut yli tuntiin. Aluekin alkoi samaan aikaan hiljentyä. Taskussa meillä oli vain harvoja bussilinjoja kuvaava kartta eikä edes oltu oikean linjan kohdalla, toisin sanoen meidän täytyisi kuitenkin vaihtaa. Siis meni sitten hostellista saadut ohjeet hukkaan ja aloitimme sooloilun. Lähdimme lämpimiksi kävelemään kohti Westminsteriä, mistä numero 43 ainakin nappaisi meidät kyytiin. Pysäytimme ensimmäisen oikeasti sinne suuntaan menevän bussin, missasimme pysäkin Westminsterillä ja myöhästyimme numero 43:sta. Seuraava menikin jo 20 minuutin päästä. Pieni vilu ja seikkailunhalu (lue: vitutus) päällä kävelimme seuraavalle pysäkille Thamesin yli samalla Big Beniä ja London Eye:ta ihaillen.

Sunnuntaina olimme sen verran väsyneitä, että oli hyvä sauma suunnata museoon! Trafalgar Square on erinomainen paikka chillata ja tuhlata aikaa. Aukiolla on päiväsaikaan paljon ihmisiä, suurimmaksi osaksi tietenkin turisteja sekä katutaiteilijoita. Aukion päässä on National Gallery, brittien kuuluisin taidegalleria. Lontoossa valtion museoihin ei ole sisäänpääsyä, eikä myöskään National Galleryyn. Parituntisella kierroksella näki mm. Leonardoa, Picassoa, Renoiria ja – Gallen-Kallelaa. Taiteen jälkeen suuntasimme kohti Buckinghamin palatsia, jossa kuningatar oli kotosalla. Täytyy sanoa, että kun on nähnyt palatseja Pietarissa, niin Buckinghamin palatsi vaikutti harmaalta ja yksinkertaiselta, jopa pieneltä.

Luovutimme hostellihuoneen maanantaina. Opiskelijan säästövinkki numero 1: ”jos viimeinen yö on lyhyt, vietä se lentokentällä”. Maanantaihin tultaessa oli paljon jo nähty Lontoota. Vielä puuttui Tower Bridge, josta matkaoppaan mukaan olisi hyvät näköalat Thamesille. Harmittelimme, koska tornin näköalapaikka oli niin kallis ja jatkoimme sillan yli. Tässä vaiheessa Juho ja Anni halusivat mennä johonkin lepuuttelemaan jalkoja, he valitsivat kohteeksi Regent’s Parkin. Minä sen sijaan suuntasin kohti Camdenin kaupunginosaa, jossa matkaoppaan mukaan on päivittäin markkinat. Camden osoittautui oikeaksi opiskelijakaupunginosaksi. Siellä oli Portobellon tavoin pitkä ostoskatu, jonka ympärillä oli paljon myyjiä. Edellä mainittuun verrattuna Camden oli halvempi ja tavarat olivat enemmän nuorille suunnattuja. Yhdessä kojuissa saattoi olla überhienoja t-paitoja, vieressä hyvä valikoima levyjä ja seuraavassa kahvila – ei siis mitään antiikkia. Camden oli oikein kiva kaupunginosa ja fiilis oli erityisen rento! Löysin itselleni eräästä putiikista Suomen armeijan kaasunaamarilaukun, jonka tingin kuuteen puntaan. Laukussa oli mukana kaikki (!) paitsi naamari. Useamman tunnin ostosterapian jälkeen löysin Annin ja Juhon helposti puistosta. Oli vielä useita tunteja jäljellä, ennen kuin bussimme Standstedtin lentokentälle lähtisi puolenyön aikoihin. Lisäksi koko päivän matkatavaroiden kantaminen alkoi väsyttää. Oli siis hyvin aikaa käydä syömässä ja kahvilla. Anni myös postitteli kortteja. Menivätköhän umpeen muurattuun postilaatikkoon sullotut kortit koskaan perille? ;)

Maanantai-iltana teimme vielä pikataipaleen julkisilla Trafalgar Squarelta Liverpool Streerin asemalle, jossa Standstedille menevä bussi odotteli. Tunnin köröttely maaseudun läpi ja taas oltiin lentokentällä. Standstedtilla ongelmana oli, että odotusaikaa oli nelisen tuntia ja nukkuakin olisi pitänyt. Tämä osoittautui yllättävän vaikeaksi yhtälöksi. Jokainen odotusaulan penkki oli varattu eikä kylmällä lattialla pysty montaa tuntia istumaan. Löysimme suojaisan paikan myyntikojujen takaa, jossa oli lämmityspattereita. Makuualustat olivat jääneet kotia ja niinpä päätimme kokeilla onnea pattereiden päällä nukkumalla. Tämä ohuista putkista tehty 30 senttiä leveä patteri osoittautui kuitenkin huonoksi allekirjoittaneen vartalolle. Niinpä hain rullatuolin kulman takaa. Siinä pystyi istualtaan nukkumaan pari tuntia, toisten kärvistellessä joko kylmällä lattialla tai patterin putkien painaessa kylkiin.

Turvatarkastuksen meneminen ei tuntunut yhtään pahalta, kun tiesi pääsevänsä taas jaloille ja matkaan. Anni ja Juho pääsivät tarkastuksen kevyesti läpi, mutta minun täyteen ammuttu reppu piippasi. Nainen liukuhihnan takaa pyysi avaamaan laukun ja alkoi tutkia sen sisältöä. Ei löytynyt pommia eikä muutakaan vaarallista. Sen sijaan päivällä ostamasta kaasunaamarilaukusta löytyi muovinen suolasirottimen näköinen putki, joka oli täynnä valkoista pulveria (talkkia kaasunaamariin). ”Tämähän se täällä piippaa, mitäs tämä sisältää?” kysyi turvatarkastusvirkailija. Pikkaisen tilanteen erikoisuudesta ja väsymyksestä sekaisena totesin vaan englanniksi ”liitua”, vaikka tarkoitin talkkia. Nainen ojensi muoviastian ripeäsi takaisin ja käski pakata repun. Puolustusvoimien torni-logo ja suomenkielinen käyttöohje purkin kyljessä eivät siis herättäneet epäilyksiä. Turvatarkastuksesta selvittyämme kiersimme tax-free kaupat nopeasti läpi ja erosimme Annista, joka suuntasi kohti Salzburgin konetta meidän mennessä Bremenin koneeseen.

tällaista muisteli Niiles